Rumpujen mikitys on tärkeä asia, oltiin sitten keikalla tai studiossa.
Lähtökohta molemmissa tilanteissa kuitenkin on aika pitkälle sama, ainakin mikrofonien ja niiden sijoittelun osalta. Tosin livetilanteeseen harvemmin kuitenkaan tuodaan kalliita kondensaattori- tai nauhamikkejä.
Yksi suuri ero näiden kahden tilanteen välillä on kuitenkin tila, keikkatilanteessa paikka on mikä on, vaikkapa kuorma-auton lava, mutta studiossa rumpuja äänitettäessä tila pyritään tekemään juuri optimaaliseksi ja ”soinniltaan” oikeaksi, oli se sitten iso tai pieni.
Rummut on akustinen soitin, jolloin tila itsessään vaikuttaa sointiin erittäinkin merkittävästi, ja esimerkiksi tilamikeillä poimitaan sekaan juuri sitä soivaa tilaa, joskus enemmän ja joskus vähemmän, riippuen paljolti myös tyylilajista, ja ylipäänsä halutaanko sitä mukaan.
Yksi erittäin tärkeä lähtökohta varsinkin ennen studiossa nauhoituksia, on rumpujen viritys ja tarvittaessa kalvojen vaihto.
Uudet kalvot kannattaa kuitenkin hieman ”sisään ajaa” eli vähän venyttää ennen studiosessiota, mutta ei kuitenkaan liikaa.
Otetaan tässä artikkelissa nyt vain lähinnä rumpujen mikitys, ehkä enemmän studiokulma edellä, ei lähdetä sen tarkemmin miksausteknisiin asioihin, livenä kuin studiotoiminnassakaan. Ehkä kuitenkin muutamia pieniä jippoja ja vinkkejä saattaa eksyä mukaan.
Bassorummun mikki asetetaan yleensä kalvon reiän kohdalle, hieman reiästä sisään, osoittamaan kohti nuijan lyöntikohtaa. Mitä lähemmäksi lyöntikalvoa mikki asetellaan, sen kuivempi ja napakampi soundi saadaan, jota on sitten helpompi miksailla halutunlaiseksi. Monasti kuitenkaan tuota reikää basarin kalvossa ei ole, tai reikä on basarin rungossa, niin silloin mikki asetellaan siitä reiästä osoittamaan kohti nuijaa, tai sitten vain siihen kalvon eteen sopivalle kohdalle.
Myös bassorummun sisään voidaan asetella esim Shuren SM98 mikki, joka on pieni miniatyyrinen kondensaattorimikki, mutta sillä saadaan aika hyvä napsua aikaiseksi.
Vaihtoehtona on myös tuoda mikki sisäpuolelle polkimen viereen osoittamaan nuijan lyöntikohtaan. Tässä toki huonona puolena on se, että se voi myös ottaa mukaan polkimen liikkeen ääniä, mikä ei ole suotavaa.
Joskus voidaan haluta napakan basarin iskun lisäksi saada siitä matala jymähdys. Tätä varten on olemassa ns. subkick-mikrofoni, joka on käytännössä iso kaiutinelementti, kytkettynä käänteisesti mikrofonikaapeliin, eli todella isokalvoinen dynaaminen mikrofoni, joita on saatavilla monelta valmistajalta. Subkick on mahdollista rakentaa myös itse.
Muutamia basarin mikitykseen käytettäviä mikkejä: AKG D112, Shure Beta 52A, Sennheiser e902, Audix D6.
Tyypillisesti mikki asetellaan halutussa kulmassa virvelin reunasta noin kahden-kolmen sormen vahvuuden etäisyydella kalvosta, kohti virvelin keskustaa. Toki tässäkin mikin kulma ja etäisyys vaikuttaa jonkinverran soundiin, eli mitä jyrkemmässä kulmassa mikki on kalvoon nähden, niin sitä enemmän saat soundiin mukaan alakertaa. Mutta lähtökohtana suunnataan kohti keskustaa eli lyöntikohtaa.
Jos halutaan myös saada mattoa ja napakkuutta mukaan, niin silloin kannattaa mikittää virveli myös alapuolelta. Tässä tapauksessa kun käytetään kahta mikkiä samalle signaalille, niin pitää muistaa tarkistaa niiden vaiheet.
Virvelin mikityksessä tulee usein vastaan myös vieressä sijaitseva hi-hat eli tuttavallisesti haitsu tai haikka, miten nyt halutaankin siitä puhua.
Se usein vuotaa virvelimikkiin, joskus sen toki halutaankin olevan niin. Mutta mikäli vuoto halutaan minimoida, niin virvelimikki kannattaa asetella niin, että se on mahdollisimman paljon pois haitsusta, ja herttakuvioista mikkiä käytettäessä se ei onneksi kuule niin paljoa takaapäin, niin tämä on suhteellisen helppo tapa minimoida vuoto. Toki voi myös askarrella jonkinlaisen suojan siihen mikin ympärille, jolla estetään sen muiden äänilähteiden kuuleminen.
Yleisimmin käytetyt virvelimikit Shure SM57 ja Audix i5, Sennheiser e906.
Usein paras vaihtoehto haitsun mikitykselle on jättää se mikittämättä. Jos overheadien mikit ovat hyvin sijoitettu, niin ne poimivat haikan riittävän hyvin muiden peltien ohella.
Mutta joskus haitsusta voidaan haluta kaivaa esille jotakin tiettyä luonnetta tai genrestä riippuen haitsun pitää kuulua kunnolla, mutta se pitää olla myös erikseen riittävästi säädeltävissä, niin silloin sen voi mikittää esim jollakin pienikalvoisella konkkamikillä tai ihan perus dynaamisella.
Ja kuten virvelimikin kanssa se yritettiin suunnata pois haikasta, niin tässä tapauksessa haikkamikki yritetään asetella ja suunnata mahdollisimman hyvin pois virvelistä.
Haikkasoundi vaihtelee suuresti riippuen mikeistä ja siitä mihin kohtaan mikki asetellaan. Joskus liiaalisen ”sihinän” vuoksi voi olla järkevää käyttää myös pop-filtteriä.
Mikkeinä haikkaan voi kokeilla esim Oktava MK 012, Shure SM57.
Tomien mikittäminen on lähtökohtaisesti rumpusetin mikittämisessä ehkä helpoin vaihe.
Sama perussääntö pätee, kuin virvelin mikityksessä, mitä jyrkempi kulma mikrofonilla on kohti tomin kalvoa, sitä enemmän tulee myös alakertaa mukaan.
Kannattaa yrittää suunnata mikrofonit myös mahdollisimman paljon pois lähimmistä symbaaleista, jolloin saadaan minimoitua peltivuoto.
Useimmiten tomit mikitetään vain yläpuolelta, mutta jos halutaan etsiä tiettyä soundia, niin mikään ei estä niitä mikittämästä myös alapuolelta. Tällöin täytyy muistaa jälleen tarkistaa myös vaiheet
Turvallinen vaihtoehto tomien mikityksessä on käyttää dynaamisia mikrofoneja. Ne kestävät kapuloiden iskuja ja suuren äänenpaineen, mutta ovat myös edukseen siinä, että päästävät hyvin vähän läpi vuotoääniä.
Toki jos rumpali soittaa suht’ hiljaa ja musiikissa on paljon nyansseja, niin silloin voi tomeihin koittaa myös kondensaattorimikrofoneja.
Vaihevirheiden minimoimiseksi pitää kahden mikrofonin välisen etäisyyden olla vähintään kolminkertainen äänilähteeseen verrattuna. Jos esimerkiksi vierekkäin olevat 10″ ja 12″ tomit mikitetään 5 cm etäisyydeltä kalvosta, pitää mikrofonien olla toisistaan vähintään 15 cm etäisyydellä. Tämä on ns. 3:1 sääntö.
Vaihtoehtoja tomimikeiksi; Sennheiser e604, Shure SM57, Audix D2, Audix D4, Audix D6
Jos tomien mikitys on se helpoin kohta rumpujen mikittämisessä, niin overeiden mikitys voisi olla sitten se vaikeampi homma.
Vaikka overhead-mikrofonien tehtävä pääasiallisesti on taltioida rumpusetin symbaaliosasto mahdollisimman kattavasti, ovat ne silti tärkeässä roolissa myös virveli- ja tomisoundien muodostumisessa.
Yleensä overheadit äänitetään stereona, mutta myös mononakin niitä voidaan taltioida, ja monesti keikoilla esim tilanpuutteen vuoksi laitetaankin vain yksi overhead mikki.
Vastaavasti jos käytössä on älytön määrä peltejä ja tomeja, toisin sanoen leveä rumpusetti, niin stereomikityksen lisäksi voi lisätä keskelle yhden monomikin overheadeille.
Overheadien asettelussa olisi tarkoitus saada kaikki pellit (crashit, haikat ja ride) kuulumaan suht’ samalla voimakkuudella, mutta samaan aikaan molempien mikkien etäisyys tulisi olla virvelin keskikohdasta sama. Tämä jos mikä tuo pientä lisähaastetta mikkien asetteluun ja tämän takia jokaisen rumpusetin overheadit tulevat olemaan eri kohdassa.
Stereokuvan ja vaiheistuksen takia tämä on tärkeää, että molempien etäisyys virvelistä olisi sama.
Mikrofonien etäisyys rumpusetistä vaikuttaa paljolti rumpusetin kokonaissoundiin. Jos overheadit ovat matalammalla, niin silloin ne tallentavat enemmän transientteja ja mikeistä tulee enemmän peltien lähimikkien kaltainen. Jos taas asettelet overheadit korkeammalle, niin silloin saat enemmän rumpujen kokonaissoundia ja huoneen heijastumia.
Overheadien luoma stereokuva vaikuttaa oleellisesti koko biisin miksaukseen, joten siihen kannattaa kiinnittää jo mikrofoneja aseteltaessa huomiota.
Vaihtoehtoja overhead mikeiksi: AKG C414, Shure SM81tai periaatteessa mikä tahansa kondensaattorimikrofoni-pari.
Varsinkin studio-olosuhteissa käytetään paljon ambienssi- eli tilamikitystä.
Tilamikityksen voi suorittaa sekä stereona mutta myös monona.
Rumpujen tilamikityksessä pyritään erillisten mikrofonien avulla nauhoittamaan rumpujen ja huoneen yhteisääni eli miten rummut soivat huoneessa ja sitten lisätään tätä sopivassa suhteessa kokonaiskuvaan.
Mikrofonit suunnataan kohtuullisen matkan päähän poispäin rumpusetistä esim seinään tai kattoa kohti, jolloin saadaan tilan luonnollista kaikua, eikä pelkästään rumpujen ääntä. Paljolti käytetty metodi on XY-mikitys, jolloin mikrofonit ovat lähellä toisiaan, toisiinsa nähden 90° kulmassa, mutta muutkin systeemit ovat sallittuja.
Monotilamikityksessä voi ja kannattaa käyttää mitä erilaisimpia keinoja ja myöskin luovuutta. Mikrofonin voi viedä pois äänitystilasta esim johonkin kaikuvaan tilaan, käytävään tai vaikkapa vessaan. Ja vaikka sen soundi yksistään saattaa kuulostaa huonolta, tai jopa todella oudolta, mutta kun sitä lisätään sopivassa suhteessa muiden rumpukanavien sekaan, niin silloin se saattaa tuoda mukavasti lisää eloa koko soundiin, ilman suuria plugarimääriä.
Mikäli tilan akustiikka ja tilan koko ylipäänsä antaa myöden, ja etenkin jos ylimääräisiä mikrofoneja tähän tarkoituksen löytyy, niin kannattaa kokeilla myös laajempaa tilamikitystä. Mikrofoneja kannattaa ripotella sinne tänne, eri etäisyyksille ja eri korkeuksiin, jotka myös vaikuttavat soundiin.
Kannattaa tarkistaa myös vaiheet näiden systeemien kanssa ja siirtää ne kohdilleen, koska ne kuulevat rummut rummut hieman viiveellä lähimikkeihin nähden.
Ambienssimikityksessä voi käyttää stereopareja, joko isokalvoisia konkkamikkejä, tai vaikkapa nauhamikkejä, joilla saadaan pehmeämpi soundi.
Mikkejä ambienssimikeiksi: t.bone RB500 (nauhamikki), mikä tahansa konkkamikki, toki dynaamisiakin voi kokeilla.
Glyn Johns metodi
Jos haluaa ”luonnollisen” ja yhtenäisemmän kuuloisen setin, eikä mikrofonejakaan ole käytössä rajattomasti, niin tätä systeemiä voi myös kokeilla.
Glyn Johns metodi perustuu kahteen erikoisella tavalla sijoitettuun overhead mikkiin.
Mikit sijoitetaan seuraavasti:
Toinen asetetaan suoraan rumpujen yläpuolelle ja suunnataan kohti virveliä ja toinen asetetaan sivulle, noin 20 cm verran lattiatomin yläkalvoa korkeammalle ja suunnataan lattiatomin yli kohti virveliä. Tärkeä tekijä tässä on etäisyys, molempien mikkien tulee olla täsmälleen yhtä kaukana virvelin kalvon lyöntipisteestä. Mikit panoroidaan vastakkaisiin äärilaitoihin.
Tämä mikitysmetodi tosin asettaa rumpalille hieman haastetta, eli soiton balanssi on suuressa roolissa lopputuloksen kannalta.
Monesti tässä metodissa käytetään lisänä vielä erillistä basari- ja virvelimikkiä, jolloin setistä saadaan vähän enemmän säädettävämpi.
Bonham-mikitys
Tässä metodissa asetetaan esim yksi dynaaminen mikrofoni kahden kapulan mitan päähän virvelistä yläviistoon, kohti bassorumpua.
Yksi mikrofoni kuulee koko setin, toki tässäkin mukava lisämauste voisi olla lisäksi basarimikki.
Tämäkin metodi ja lopputulos on pitkälti kiinni soittajasta.
Jälleen on sanottava, tähänkin asiaan, että ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa mikittää rumpuja studiossa kuin keikallakaan.
Kokeilemalla ja kuulostelemalla löytyy varmasti itselle juuri ne sopivat metodit ja systeemit.
Ja samalla tavalla ei ole yksiä ainoita oikeita mikkejä tiettyihin rumpuihin, vaikkakin esim virvelin ja basarin mikitykseen on yleistynyt tietyt mikit.
Aina voi ja kannattaa luovuuden ja lompakon rajoissa kokeilla eri vaihtoehtoja, sieltä voi löytyä juuri omaan fengshuihin sopivia ratkaisuja, jotka kuulostavat juuri siltä miltä sen omasta mielestä pitääkin kuulostaa.
Näihin kuviin ja tunnelmiin tällä erää taas.
Stay tuned eli pysykäähän kuulolla.
Veijo Heinonen, Musawoodin yrittäjä ja äänituotannon, sekä tapahtumatekniikan asiantuntija.
